Voimauttava valokuva on tuttu ja hyväksi havaittu menetelmä lastensuojelussa ja varhaiskasvatuksessa mutta toimii myös vanhustenhoidossa. Menetelmä tukee henkilöstön jaksamista vaativassa työssä ja vahvistaa asiakkaiden osallisuutta.
Kuinka valitsemme katsoa toista ihmistä? Arvostellen ja tuomiten vai lempeän hyväksyvästi ja arvostaen? Katse kertoo paljon meistä itsestämme – enemmän kuin katseemme kohteista.
Näillä mietteillä käynnistyi Toimintakeskus Suvannon Naiseuden voima -hanke viime syksynä. Suvanto on Savitaipaleella sijaitseva vanhusten hoivakoti, joka tarjoaa palveluasumista ja tehostettua palveluasumista runsaalle 40 asukkaalle.
– Suvannon miesasukkailla on viikoittain kokoontuva SPR:n ukkokerho, mutta naisilta puuttui oma juttu. Yhdessä päädyimme Voimauttavan valokuvan menetelmään, kertoo sosionomi Marianne Torikka. Hän vastaa Suvannon vanhussosiaalityöstä ja vetää toimintakeskuksen vapaa-ajan toimintaa.
Toimintakeskus sai Suomen Kulttuurirahastolta Taidetta hoitolaitoksiin -apurahan. Se riitti hyvin neljään työpajaan ja viiden kuukauden ohjattuun työskentelyyn Voimauttavan valokuvan menetelmän kehittäjän, valokuvaaja ja sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kanssa.
Pian kuusi Suvannon asukasta, keski-iältään reippaasti yli 80 vuotta, olivat ruskaretkellä toimintakeskuksen lähiympäristössä Savolaisen ja Torikan kanssa.
Myös kaksi Suvannon hoitajaa, vuodenvaihteessa geronomeiksi valmistuneet Katja Mälkiä ja Katja Kuitto osallistuivat hankkeen toteutukseen.
– Meillä kummallakin on vuosien työkokemus Suvannossa, mutta silti työmenetelmä avasi ihan uusia puolia asukkaista. Oma ymmärrys lisääntyi, ja tuntuu kuin asukkaat olisivat tulleet entistä läheisemmiksi, kaksikko sanoo.
Valokuvia merkkihetkistä
Työpajoissa jokainen osallistuja sai pohtia omaa elämänkaartaan ja etsiä valokuvistaan lohduttavia ja kannattelevia kuvia, jotka auttoivat näkemään oman elämän lempeämmin.
– Luokkakuvia, rippikuvia, hääkuvia – kuvia elämän tärkeistä hetkistä. Jokainen sai valita itselleen merkityksellisimmät, kertoo Torikka.
Mummoja ei tarvinnut houkutella kauan mukaan.
Ihan alkuun asukkaat kursailivat, mutta kauan ei tarvinnut mummoja houkutella.
– Työskentely alkoi aamiaisen jälkeen ja jatkui kello 16:een. Välillä käytiin lounaalla, mutta iltapäivänokoset jäivät monelta väliin, kertoo Katja Mälkiä.
Kuvista koottiin oman itsen rakastamisen elämäntarina. Mälkiä ja Kuitto auttoivat asukkaita kuvien suurentamisessa, leikkaamisessa ja albumien kokoamisessa. Samalla he olivat ehdoitta hyväksyviä katseita, antoivat tilaa tunteille ja iloitsivat ja surivat asukkaiden kanssa kuvien äärellä.
Joistain kuvista katsoi yksinäinen ja näkymätön lapsi – suloinen ja rakastettava, jonka silmistä kukaan ei ollut aiemmin lukenut, miltä hylätyksi tuleminen tuntui. Nyt sekin tunne sai nimen ja hyväksynnän.
– Yhdessä loimme toisillemme kokemuksen arvokkuudesta ja ihailimme jokaista ehjemmäksi, kuvaa Miina Savolainen työpajatyöskentelyä.
Apusilminä toisillemme
Voimauttava valokuva tuli laajemman yleisön tietoisuuteen parikymmentä vuotta sitten, kun Miina Savolainen toteutti valokuvaprojektin lastensuojelun asiakkaiden kanssa. Syntyi palkittu kuvakirja ja näyttely Maailman ihanin tyttö.
Sittemmin Savolaisen Voimauttava valokuva -koulutuksiin on osallistunut tuhansia sosiaali- ja terveydenhuollon, varhaiskasvatuksen ja työelämän kehittämisen ammattilaisia.
– Menetelmä on kehittynyt kentällä, kun olen hionut teoriaa ja ymmärrystä sen toimivuudesta yhteistyössä koulutukseen osallistuneiden kanssa, hän sanoo.
Kyseessä on vallankumouksellinen menetelmä, sillä se antaa päätäntävallan kuvattavalle. Kuvaajan on kuultava, mikä kuvattavalle on tärkeää ja miten häntä saa kuvata.
Kun kuvia sitten katsotaan yhdessä, omista ja toisten kuvista ja ihmisten niille antamista merkityksistä saa sanoa vain hyviä ja vilpittömiä asioita.
– Olemme apusilminä toisillemme, kun opettelemme lempeää katsomisen tapaa, sanoo Savolainen.
Valokuvat ja valokuvaaminen ovat väline, mutta eivät välttämätön osa prosessia.
– Kuvien avulla voi opetella muuttamaan omaa katsomisen tapaa, mutta se toimii myös ilman niitä. Tärkeintä on oppia näkemään itsensä ja muut rakastavasti ja arvokkaina.
Voimauttavan valokuvan prosessi antaa myös ammattilaisille rohkeutta kohdata oma sisäinen lapsi itsessä ja toisissa.
Asiantuntijan on herkistyttävä
Sosiaali- ja terveydenhoidossa on nykyisin iso joukko asiakkaita, jotka bumerangin lailla kiertävät asiantuntijalta toiselle ja käyttävät paljon palveluita. Heillä on syvempi kuulluksi ja nähdyksi tulemisen tarve, joka ei vastaanotolla täyty.
Voimauttavan valokuvan menetelmän omaksuminen auttaa asiantuntijaa näkemään ihmisen häiriöiden ja oireiden takaa, uskoo Savolainen.
Kun menetelmää soveltaa hoito- ja hoivatyöhön, se tarkoittaa hoitajan ja hoidettavan keskinäisen valtasuhteen muuttumista. Valta ongelman tai tavoitteen määrittelyyn ei ole enää hoitotyön ammattilaisella, vaan hoidettavalla.
Muutos vaatii herkistymistä, halua kuulla ja nähdä, mikä on toiselle tärkeää.
Sama pätee lääkärin ja potilaan ja sosiaaliohjaajan ja päihdekuntoutujan väliseen suhteeseen.
Asiantuntijalta muutos vaatii herkistymistä, halua kuulla ja nähdä, mikä on toiselle tärkeää.
– Prosessissa asiantuntija ei kehitä potilasta tai asiakasta haluamaansa suuntaan, vaan itseään ja tapaa nähdä ja kohdata muut, painottaa Savolainen.
Muista, tunteet tarttuvat!
Savolaisen kehittämä työote rikkoo monia ammatillisuuteen liitettyjä myyttejä – esimerkiksi sitä, että hoitotyössä tulee välttää tunteita.
Usein kuulee väitettävän, että kuormitumme vähemmän kun pidämme yllä ammatillista etäisyyttä asiakkaaseen tai potilaaseen.
– Nykytietämys ihmisen neurobiologisesta perustasta väittää muuta. Olemme rakentuneet peilaamaan toistemme tunteita ja fysiologista tilaa.
Hoitajan positiiviset tunteet, kuten kiinnostus ja ilo kohtaamisesta, tarttuvat hoidettavaan, samoin varautuneisuus ja epäluottamus.
– Väärin ymmärretty ammatillisuus saattaa estää auttamisen.
– Vaikka tarkoitamme hyvää, saattaa väärin ymmärretty ammatillisuus estää auttamisen.
Savolaisen neuvo hoitotyön ammattilaisille on luopua omista näkemyksistä ja yrityksistä määritellä, mikä on toiselle hyväksi.
– On huojentavaa, kun ei tarvitse tietää toisen puolesta. Se tukee myös kuormittavassa ja vaativassa hoitotyössä jaksamista.
Osallisuus vahvistui
Suvannon toimintakeskuksessa valokuvien parissa työskentely tuotti niin asukkaille kuin henkilökunnalle valtavia riemun hetkiä.
– Kiireisessä hoitotyössä on harvoin mahdollista uppoutua asukkaiden tarinoihin kovin syvällisesti. Olimme Katjan kanssa viime syksynä opintovapaalla, ja sen ansiosta pystyimme paneutumaan hankkeeseen ja asukkaisiin täysipainoisesti, Kuitto kertoo.
Myös vastavuoroisuuden, osallisuuden ja vuorovaikutuksen kokemukset olivat tärkeä osa uuden työotteen opiskelua. Ne ovat kestäneet Suvannon arjessa hankkeen päättymisen jälkeenkin.
Marianne Torikan mukaan hanke on edelleen lähes päivittäin puheissa asukkaiden kanssa, albumeja selaillaan ja niiden äärellä viipyillään.
– Asukkaiden innostus yllätti positiivisesti, samoin halu jakaa elämäntarinat muiden kanssa. Miinan persoonalla oli suuri vaikutus luottamuksellisen ilmapiirin syntyyn, hän sanoo.